Aina välillä tulee mietittyä, mikä tässä helmeilyssä oikein niin koukuttaa... Ulkopuolisen silminhän tämä on aikuisten nyhräämistä jotakuinkin askartelun elementein, ikuista veivausta läjäpäin helmiä ja muita tilpehöörejä ympärinsä - ja mikä aikasyöppö! No, näinhän se on!
Omassa elämässäni tunnistan kolme minulle samalla tavalla rentouttavaa puuhastelumuotoa, joissa tekemisen tunnetila muistuttaa hyvin toisiaan; tämä helmeily, postimerkkeily lapsuus/nuoruusvuosilta ja sitten syksyllä sienestäminen. Kaikki näitä yhdistää jonkinmoinen pikkutarkkuus, tiettyä vaitinoloa vaativa keskittyminen ja tuloksellisuus. Nautinnollista tekemistä keräilijälle kaikki. Mutta kaikkein eniten se on se tunnetila.
Postimerkkien parissa puuhastelu on kyllä jäänyt taka-alalle ihanaksi muistoksi. Kaapillinen tavaraa on tosin kulkenut mukana ukkokullan jokaisessa muutossa kommentoitavaksi; tarvitaanko nämä tosiaan mukaan? Tarvitaan! Ehdottomastai! Luopua ei voi! Onhan niissä mukana myös vahva side edesmenneeseen isääni ja meille hyvin mieluisaan yhteiseen tekemiseen. Ja jossakin takaraivossa kytee pieni haave on vielä jonakin päivänä palata siihenkin liottamisen ja liimaamisen maailmaan... Ja onhan suomalaisten merkkien kokoelma kuitenkin jo ihan hyvällä alulla (kaikki merkit vuosilta 1945-1972 ).
Ja se kolmas on sitten siis tämä syksyinen sienestäminen. Ilokseni tämä innostus on puraissut nyt ainokaiseni morsiantakin. Ensimmäiset yhteiset sieniretket tehtiin jo viime syksynä. Ja kun asuinpaikat tässä lähenivät merkittävästi, ehkä ensi vuoden suppissato poimitaan isomminkin yhteistuumin....
